Eilen lähdettiin ottamaan mittaa Granin laskettelurinteestä. Into lannistui kuitenkin nopeasti, koska ylös ei mennyt ainoakaan selvää polkua. Lähdettiin tarpomaan yhtä uraa kohti huippua, missä lopputulos oli kymmeniä nokkosenpistoja ja ohdakkeiden piikkejä. Parhaimmillaan kasvillisuutta oli kaulaan asti. Ei puhettakaan, että siinä oltaisiin juostu.
Ylhäällä piti ottaa uusi lähestymistapa, joten etsittiin rinteen ulkopuolelta polkuja, joita pääsi ylös ja alas. Käveltiin niitä muutama kerta, koska juosta ei uskaltanut. Lopulta löydettiin rinteen vierestä hiekkatie, mitä päästiin ihan juoksemaankin.
Kuuden kerran jälkeen syke oli katossa ja hengitys katkonaista. Siinä vaiheessa oli myös hyvä tajuta, että rinteessä kasvoi ihan pirusti pujoa, jolle olen myös allerginen. Pari juoksua vielä kiellon päälle ja hengitys hyperventilaation kynnykselle. Jalat olisivat jaksaneet, mutta ilman happea se on vähän hankalaa. Siihen oli aika lopettaa tunnin setti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti