Aina ei voi sujua

Odotin kuin kuuta nousevaa, että milloin pääsen seuraavan kerran kiipeämään. Kaksi päivää taukoa seinältä tuntui suorastaan tuskalta. Miltei juosten pyristin töistä keskiviikkona Kiipeilyareenalle. Siinä hötäkässä unohtui sitten lämmittely, eli ei muuta kuin valjaat päälle, kengät jalkaa, kädet mankkaan, köysi kiinni ja kapuamaan.

Oliskohan ollut kolmas jatko, kun tyssäs matka täysin. Kädet pumppiin ja pelko aivoihin. Tuskaista etenemistä kohti ankkuria, mutta ylös kuitenkin. Greidihän oli jopa niinkin kova kuin 5B/C. Sami välissä lämmittelemään ja minä seuraavalle reitille. Ajattelin, että kyllähän ne kädet ovat nyt lämpimiä ja venyttelin hieman kyynervarsia auki. Reittinä haastava 5C, mutta kovalla itseluottamuksella matkaan. Neljännestä jatkosta eteenpäin jatko kerrallaan kovan huudon kera ja varmistajaa käskyttäen ankkurille. Ei nättiä, ei kivaa, eikä varsinkaan fiksua.

Sami veti huippunousun uudella ennätysgreidillä ja minä tuskailin, että mitäköhän sitten. Ihan nelosta en kehdannut lähteä kapuamaan, varsinkaan yläköydellä. Onneksi löytyi 5B, jolla sain palauteltua tuntumaa. Ekan kerran sillä reitillä ankkuriin täysin negatiiviseen kattoon. Kaikki taidot ja voimat eivät siis olleet vielä kadonneet.

Loppuun Samin mielettömien nousujen siivittämänä yläköydellä 6A ja negatiivinen 5C kakkosena. Toivottavasti ensi kerralla hieman paremmalla hapella ja ainakin paremmalla lämmittelyllä. /N